Kirjoitin alla olevan tekstin kolmisen kuukautta sitten mutta en koskaan julkaissut sitä. Se tuntui silloin jotenkin liian henkilökohtaiselta.
Nyt kun luen sitä kolme kuukautta myöhemmin, olo on ihan erilainen. Viralliset asiat on hoidettu jo kauan sitten ja arki rullaa omalla painollaan. Opiskelut sujuvat hyvin, olen tutustunut mahtaviin tyyppeihin ja lämmintä vettäkin tulee taas (melkein aina) hanasta. Kielitaito alkaa olla sillä tasolla että pystyy jo hoitamaan asioita kiinaksi kun ymmärtää osan puheesta. Loput voi aina arvata.
Voisin jopa mennä niin pitkälle että lainaisin vanhaa ruotsinkirjaani ja sanoisin, että livet ler :)
Olen kuitenkin iloinen, että olen säästänyt tekstin, koska tässäkin tapauksessa aika kultaa muistot. Mietin jo yksi päivä että ei kai se niin kamalaa voinut se alku olla, mutta tätä lukiessani pystyin muistamaan taas sen toivottomuuden ja avuttomuuden tunteen mikä silloin oli päällimmäisenä mielessä.
---
Viime päivät ovat olleet hankalia. Olen asunut täällä nyt kuukauden ja epäilen, että pääni on vihdoin tajunnut että en ole lomalla vaan Asun täällä. Kulttuurishokin oireisiin klassisesti kuuluu niin sanotun kuherruskuukauden jälkeen tämä väistämätön romahdus. Tällä hetkellä haluaisin linnoittautua sänkyyni, laittaa verhot kiinni ja sulkea maailman ulkopuolelle. Olen väsynyt ihan koko ajan enkä jaksa ihmisten seuraa.
En halua olla kiittämätön, sillä olen todella, todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta, mutta minun täytyy myös olla rehellinen ja myöntää että ei tämä helppoa ole ollut.
Olen mielestäni aika sitkeä tyyppi joka ei ihan helpolla kellahda, mutta olen huojunut ja paljon. En ole ainoa, muutamat ovat jo palanneet maitojunalla kotiin. Syystä tai toisesta, jokainen omastaan.
Joku joskus sanoi, ettei kaukomaille lähdetä tutustumaan uuteen kulttuuriin vaan omaan itseensä. Viisaasti sanottu. Olen joutunut kohtaamaan omia rajojani ja liikuttamaan niitä. Työntämään kauemmas. Olen itkenyt varmasti enemmän kuin viime vuosina yhteensä. Olen joutunut myöntämään että en pärjää yksin ja pyytämään apua, varmaan enemmän kuin eläissäni. Olen välillä itselleni täysin tunnistamaton. En edes jaksa laskea kuinka monta kertaa olen sanonut että en ole tällainen oikeasti.
Olen ollut selviytymismoodissa, kuin pienessä kuplassa jonka ainoana tarkoituksena on mennä eteenpäin. En ole soittanut kenellekään. En ole pystynyt. On tuntunut, että jos alan vielä ikävöimään rakkaita tämän kaiken keskellä niin koko huojuva korttitalo romahtaa.
En tiedä miten kertoisin sen, miltä tuntuu kun ei ymmärrä ketään eikä mitään, kun on yksin kaiken ulkopuolella. Kun ainoa yhteinen kieli on bad english tai pari hataraa sanaa kiinaa. Koskaan ei saa sanottua juuri sitä mitä ihan oikeasti haluaa sanoa vaan täytyy editoida, yksinkertaistaa että toinen tai itse ymmärtää.
Jokaisesta pienestäkin asiasta tulee suoritettava tehtävä. Oppii antamaan ei niin tärkeiden asioiden olla ja elämä typistyy byrokratiaan, opiskeluun, ruokaan ja juomaan. Huoneestani puuttuu yöpöytä mutta en saa asiaa hoidettua chinglishillä joten annetaan olla, pärjään ilmankin. Pitäisi mennä lääkärille kun yskittää, mutta missä se on ja miten sinne pääsee ja mikä se yskä on kiinaksi ja no, ehkä se menee ohi jos odottaa muutaman päivän tai viikon. Mennään tuohon ravintolaan kun siellä on ne kuvat siinä menussa kun nyt ei enää jaksa kääntää tälle päivälle.
Onneksi tiedän, että tämä kaikki kuuluu kulttuurishokin oireisiin ja seuraavana onkin vuorossa se sopeutumisvaihe. Äkkiä, jooko?
