Kiinalaisessa sairaalassa

Kuusi oppilasta, kolme sairaanhoitajaa ja yksi lääkäri. Pieni huone, jossa kymmenisen sänkyä. Sänkyjen välissä metrin verran tilaa. Odotushuoneessa kymmenittäin ja taas kymmenittäin odottajia ja eivät ole sitä hiljaista sorttia. Puhelimet laulavat ja vastaanottohuoneen ovi käy taukoamatta. Pöydällä joku laite huutaa täysillä joululauluja säännöllisin väliajoin. Silloin siitä pitää siirtää jotain nappia, mutta en tiedä miksi.

Vanha, kunnioitettavaan 86-vuoden ikään ehtinyt lääkärisrouva ottaa potilaita tasaiseen tahtiin. Kuuntelee pulssin samalla kun asiakas kertoo muutamalla lauseella ongelmansa. Välillä kurkkaa kieltäkin. Toisella kädellä kirjaa samalla ylös mikä on ongelma ja mikä on ratkaisu. Seuraava! Yksityisyyttä ei juuri ole, seuraava saattaa odottaa jo viereisellä jakkaralla ja ovi käy koko ajan.

Reilun kymmenen potilaan jälkeen siirrytään toiseen huoneeseen tekemään itse hoidot. Kävelemme kuin pikkuankat rouvan perässä joka paikkaan. Asiakkaat odottavat jo pedeillä valmisteltuna, jokaisella on mukanaan oma alustansa ja peittonsa, jos jonkinnäköistä huivia ja pyyhettä. Lääkäri käy vikkelästi laittamassa neulat paikoilleen, muistaa kaikki potilaat ja vaivat katsomatta mitään papereita. Osan neuloista laittavat hoitajat, jotka myös kytkevät sähköakupunktuurilaitteet paikalleen. Kaikki sujuu kuin tanssi, kaikki tietävät kuka tekee mitäkin, kuin lukisivat toistensa ajatuksia. Me kompuroimme perässä, yritämme nähdä ja kuulla ja samalla olla poissa tieltä ahtaassa huoneessa. Välillä lääkäri kertoo muutamalla lauseella diagnoosin ja pisteet mitä käyttää. Kiinaksi tietenkin, myös pisteiden nimet, joten kirjaan ne itselleni sijainnin perusteella.

Lähes jokainen potilas tuntuu saavan saman perussetin neuloja ja lisäksi sitten vaivansa mukaan muita. Neuloja on valtava määrä verrattuna siihen, mitä olen tottunut näkemään. Lääkäri ei paljon mittaile tai etsi pisteitä vaan näyttää vankalla, yli 50 vuoden kokemuksellaan löytävän juuri oikean paikan vain katseellaan. Neulat sujahtavat paikalleen silmänräpäyksessä, nopeammin kuin ehdin kirjata niitä ylös. Ja sitten ollaan jo seuraavan potilaan luona. Ja seuraavan. Ja kun kaikki on neuloitettu, alkaa ralli alusta vastaanottohuoneessa. Hoitajat sitten poistavat neulat puolen tunnin kuluttua, mutta sitä emme pääse näkemään koska seuraavan kerran kun astumme hoitohuoneeseen, siellä odottelee jo uusi satsi potilaita. Ensimmäisen kolmen tunnin aikana lääkäri ehti hoidella nelisenkymmentä potilasta. Melkoista menoa tosiaan!

Opettajalääkärimme lempeä ja ystävällinen vanha rouva. Muu henkilökunta tuntuu pitävän hänestä kovasti, sellainen tunnelma huoneessa on. Välillä nauretaan ääneenkin. Työtahti on silti kova eikä taukoja näytetä pitävän. Hän myös mainitsee meille, että aikoo kertoa yhden diagnoosin meille vain kerran, sen jälkeen se on muistettava.

Jo ensimmäisen päivän aikana ehdin nähdä huikean kirjon potilaita pienestä CP-vauvasta gastriittiin, skitsofreniaan, gynekologisiin ongelmiin, selkäkipuihin, kasvohalvaukseen, tinnitukseen, käsien tunnottomuteen, diabetekseen, unettomuuteen ja niin edelleen.

Ärsyttää, kun käsien ulottuvilla on tällainen oppimisen kultakaivos enkä tajua juuri sanaakaan mitä ympärillä puhutaan. On vaikeaa edes kuulla selkeästi mitä lääkäri ja potilas puhuvat koska meteli on päätähuumaava. Muutaman päivän kuluttua tajuan pikkuhiljaa, että en tule yhtäkkiä kuin ihmeen lailla alkamaan tajuta mitä ympärilläni puhutaan. Ensimmäinen ryhmästä tajusi sen puolentoista tunnin sisään ensimmäisenä päivänä ja otti hatkat. Minulla jääräpäällä meni muutama päivä pidempään.

Jäljellä olevat oppilaat ryhmässäni puhuvat sekä kiinaa että englantia ja yrittävät ystävällisesti ehtiä kääntää oleellisimpia minulle aina silloin tällöin, mutta hekin ovat oppimassa ja ovat ihan yhtä kiireisiä kirjoittaessaan omia muistiinpanojaan. 

Ärsyttää ihan suunnattomasti, että olen viimeiset puoli vuotta opiskellut niin ahkerasti kiinaa, mutta en siltikään tajua kuin ehkä kymmenen prosenttia ihmisten puheesta sairaalassa. Kaikki mitä olen tehnyt viimeisen puolen vuoden aikana on tähdännyt tähän ja nyt se ei riitäkään. Ei, vaikka en olisi voinut kertakaikkiaan enempää tehdä. Tältä varmaan urheilijoista tuntuu, kun ryssii jotkut kisat mihin on treenannut ikuisuuden. Onneksi ei sentään ole ketään kameran kanssa kysymässä iltauutisiin että "miltä nyt tuntuu"?

Pienen hermoromahduksen, parien itkujen ja muutaman palaverin jälkeen päätin, että faktat huomioon ottaen (eli kielitaito ja rajallinen aika täällä) minun ei kuitenkaan ole järkevää kuluttaa jokaista päivääni sairaalassa palloillessa. En kuitenkaan - jääräpää kun olen - halua ihan luovuttaa, vaan käyn edelleen sairaalassa muutamana päivänä viikossa ja otan sen lisäksi muutamia mielenkiintoisia kursseja omalla kampuksellani. Näin ehkä saan maksimoitua täällä käyttämäni ajan järkevästi oman oppimiseni kannalta.

On tämä melkoista vuoristorataa tämä Kiinassa asuminen. Välillä tuntuu, että aina kun saa jonkin asian ratkaistua ja elämä alkaa tasoittua arjeksi, ilmestyy nurkan takaa taas uusi, vuorenkokoinen haaste ratkaistavaksi. Eikä se tule hiljaa hiipien vaan lätkähtää naamalle odottamatta ja täysillä. Ja kaikki menee taas uusiksi. Mihinkään ei voi kiinnittyä. Asiat muuttuvat viime hetkillä, ihmiset tulevat ja menevät, välillä on sähköjä ja lämmintä vettä - välillä ei, viimeksi toimittiin saman asian kanssa näin - nyt on jo toisin.

Jos en muuta tämän vuoden aikana opi, niin ainakin menemään enemmän virran mukana ja sopeutumaan olosuhteisiin. Noh, ensi viikolla taas uuden suunnitelman kanssa eteenpäin, katsotaan kauanko tämä plääni kestää :)