Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet täynnä hämmennystä, jonottamista, epätietoisuutta, hataria sanoja ja byrokratiaa. Juuri kun luulee, että tämä on varmasti jo viimeinen koetus niin saa kuulla jostain uudesta toimistosta jossa ei ole tajunnut käydä. Olo on välillä toivoton, sillä suurimmassa osassa paikoista virkailijat eivät puhu englantia ja minun kiinan kielen taitoni riittävät tällä hetkellä noin kahden minuutin keskusteluun kuulumisista.
Jopa täällä meidän "kansainvälisessä" koulussamme kaikki viralliset paperit ovat kiinaksi, joten väärinkäsityksiä sattuu. Olin esimerkiksi koko ensimmäisen viikon, en ainoastaan hieman hukassa, vaan kokonaan väärällä kampuksella. Noh, kukaan ei hoksannut sanoa.
Koululla on siis kaksi eri kampusta, itäkampus ja länsikampus. Ensimmäisen viikon pyörin länsikampuksella ja olin jo ehtinyt kerätä lukujärjestykseni täyteen koulun tarjonnasta, kun joku virkailija jossakin toimistossa sanoi, että minun täytyy mennä itäkampukselle rekisteröitymään jos haluan saada stipendiini kuuluvat koulukirjat.
Saapuessani itäkampukselle selvisi sitten, että minun kuuluisikin itseasiassa aloittaa opintoni siellä ja koko opintosuunnitelma meni uusiksi. Opettaja oli sitä mieltä, että saadakseni mahdollisimman paljon irti vuodestani, minun tulisi käyttää ensimmäinen puoli vuotta kielen opiskeluun ja toinen puoli sairaalassa harjoitteluun.
En alunperin aikonut opiskella kieltä kuin hieman, mutta sain kuulla että sairaalaharjoittelun yhteydessä on oleellista ymmärtää myös mitä potilas kertoo. Vaikka lääkärit puhuvatkin jonkin verran englantia, suurin osa potilaista ei puhu muuta kuin kiinaa, eikä lääkäreillä ole aikaa toimia tulkkina, koska työtahti on todella kiireinen. Suunnitelma siis kuulosti myös minun mielestäni hyvältä, koska länsikampuksella osallistumillani tunneilla käsiteltävät asiat kuulostivat lähinnä vanhan kertaukselta minulle. Ainoa, mikä herätti huolta oli se, että hänen mielestään oppisin parhaiten osallistumalla aloittelijoille tarkoitetulle kiinalaisen lääketieteen kurssille KIINAKSI. Hän tuntui olevan kovin varma siitä, että oppisin kielen helposti, koska tiedän jo kurssin sisällön entuudestaan. Suostuin hulluuttani yrittämään viikon verran.
Kun olin istunut kolme päivää tunneilla tajuamatta yksittäisiä sanoja enempää, päätin että en tuhlaa enempää aikaani vaan vaihdan taas kerran opintosuunnitelmaani ja menen ohjattuun kieliohjelmaan, missä kiinan kieltä opiskellaan täysipäiväisesti. En ymmärrä miksi minua ei laitettu sinne alunperinkin, mutta täällä saa tottua siihen, että ei aina - tai oikeastaan juuri ikinä - ymmärrä ihan kaikkea.
Kaiken tämän säätämisen lisäksi viime parin viikon aikana olen saanut avattua puhelinliittymän ja pankkitilin, hankittua bussikortin, opiskelijakortin, internetin ja vieraillut muutamassa muussa virastossa oleskelulupa-asioihin liittyen.
Vierailu ei oikeastaan ole välttämättä paras sana kuvaamaan käyntejä, sen verran pitkäksi ne tuppaavat venähtämään. Joka paikassa on tähän aikaan vuodesta järjettömät jonot, kun kaikki uudet opiskelijat hoitavat samoja asioita. Ennätykseni taitaa olla neljän tunnin jonotus kansallisessa terveystarkastusvirastossa vain kuullakseni, että luukut suljetaan siltä päivältä koska tunnin kuluttua saapuisi 400 hengen ryhmä uusia jonottajia ja ihmisiä alkaisi olla jo liikaa. Tervetuloa huomenna uudelleen! Hetken olin varma, että virastossa puhkeaa mellakka, koska ihmiset olivat jonottaneet koko päivän ilman ruokaa ja juomaa verikokeiden vuoksi.
Suurin osa ihmisistä nieli kuitenkin pettymyksensä ja poistui paikalta, mutta noin satakunta ovelaa kettua päätti jäädä jonottamaan ja koettamaan ehtisikö kuitenkin tiskille ennen ryhmän saapumista. Ehdin jo onnitella itseäni tästä nerokkuudesta kunnes pääsin tiskille ja virkailja päätti että koska terveystarkastukseni oli menossa muutaman päivän kuluttua vanhaksi hän ei aikonut enää hyväksyä sitä vaan minun täytyisi tulla seuraavana päivänä uuteen terveystarkastukseen (ja tietysti maksamaan siitä kalliisti). Hän ei suostunut kuuntelemaan mitään vastalauseita.
Olin jo matkalla häntä koipien välissä ulos, kun päätimme ystäväni kanssa että yritämme vielä kerran puhua jollekin toiselle virkailijalle. Olin valmis yrittämään lähes mitä tahansa, sillä virasto on noin tunnin matkan päässä Pekingin ulkopuolella enkä todellakaan halunnut jatkaa jonottamista seuraavana aamuna.
Pitkän maanittelun, ripsien räpsyttelyn, imartelun ja tunteisiin vetoamisen jälkeen saimme kuin saimmekin puhuttua yhden virkailjan ympäri kysymään paikan esimieheltä eikö mitään olisi tehtävissä, koska päätös oli ihan järjetön. Tarkastus oli vielä voimassa eikä ollut mitään syytä evätä sitä. En olisi ikinä uskonut, mutta saimme kuin saimmekin homman hoidettua ja meitä auttanut virkailja punasteli hädissään kun sai isot halaukset kiitollisilta ulkomaalaisilta. En ole varmaan eläissäni ollut niin onnellinen pienestä paperinpalasesta. Ei sitä ehkä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan hankittu, mutta sodassa, rakkaudessa ja kiinalaisessa byrokratiassa kaikki on sallittua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti